Haliswaha, jota Kärsämäen pirunpesäksikin kutsutaan, sijaitsee lähellä Turun lentoasemaa, ohikulkutien ja Tampereen valtatien risteyksen lähistöllä. Pirunpesä on valtavasta siirtolohkareesta halkeamalla muodostunut poikkeuksellinen ilmestys ympäristöönsä nähden. Alueella ei ole juurikaan muita lohkareita ja vain hyvin pieniä kiven murikoita ylipäätään. Kooltaan tämä siirtolohkare on Suomen toiseksi suurin.
Tästä Haliswahasta on kerrottu useita tarinoita, kuten se miten se on haljennut: pirut jotka, asuivat jättimäisen kiven alla, olivat ärsyttäneet jumalaa, joka rankaisi heittämällä salaman kiveen. Tämän seurauksena lohkare halkesi.
Toinen tarina, joka on löytynyt alueen kansantarustoista, menee taas näin:
Wanhan kansan muistissa on paikka, joka useasti peljättää nuorta, pimeässä matkustajaa, koska juuri siltä paikalta myös synkkä metsä alkaa. Noin sata vuotta sitten, Suomen rustholleissa oli hevonen ja mies pidettävä jatkuvasti sotakunnossa. Tästä ajasta on vielä Turunkin lähellä oleva Lähteenmäki niminen rustholli, trakunaplaani muistona. Tarkemmin sanottuna se sijaitsee lähellä Ruskon kappelia. Tämän rusthollin sotamies Heikkinen oli hevosineen yön pimeydessä sattunut tulemaan kotiin sotaharjoituksista Turun kaupungista. Hän oli juuri ehtinyt Haliswahan kohdalle, kun hän kuuli metsästä ääntä, jonka luuli olevan ihmisen ääntä.
Heikkinen pysäytti hevosensa, jolla sattui olemaan kova jano samaan aikaan ja Heikkinen tiesi myös, että sillä paikalla metsässä on syvä kaivo. Hän huusi raikkaalla sotamiehenäänellä: ”Tuokaa minulle vettä juodakseni ja hevoselleni myös!" Pian metsästä tuli mies tai sen kaltainen. Muuten se oli kuin mies, mutta sillä oli jalat kuin hevosella. Kaviokoivella oli kädessään härän sorkka, jossa oli vettä ja jota hän tarjosi sitten sotamiehelle sekä tämän hevoselle. Sotamies ei kuitenkaan huolinut vettä sorkasta, vaan sanoi: "Tuo ei riitä, tuo paremmalla astialla!" Hevosjalkainen mies meni ja toi toisen kerran, mutta astiana hänellä oli nyt härän sarvi. Sotamies ei tästäkään huolinut juoda, vaan pyysi tuomaan edelleen paremmalla astialla. Hevosjalkainen mies meni jälleen ja toi tällä kertaa vettä suurella hopeapikarilla. Sotamies Heikkinen otti hopeapikarin ja heitti heti veden pois. Poisheitetty vesi olikin niin väkevää, että heittäessä sitä oli vähän loiskahtanut hevosen selälle ja siitä kohdasta paloi saman tien karvat pois.
Tämän huomatessaan sotamies Heikkinen lähti täyttä neliä ajamaan Ruskolle päin, hevosjalkainen mies perässään. Tämä oli jo lähes saavuttamaisillaan Heikkisen, niin aamurusko nousi ja valaisi näyttäen metsän takaa, peltojen välissä Ruskon kirkon. Sotamies huusi hädissään: "Auttakaa minua, niin saatte tämän pikarin!" Kohdalle osunut pieni lintu visersi sotamiehen korvaan: "Aja wiirii waari kynnetyn maan päälle." Tämän kuultuaan sotamies kaarsi yli aidan Asolan pellolle ja samalla hevosjalkainen mies katosi näkymättömiin, eikä häntä ole sen jälkeen nähty. Sotamies selvisi säikähdyksellä ja lahjoitti pikarin Ruskon kirkolle. Vielä tänäkin päivänä voidaan sanoa, että tuo on hyvin pulska niin pienen seurakunnan kirkkopikariksi kuin Ruskolla on.
(Tämä teksti on tulevasta kirjastani "Punaisen lohikäärmeen silmä") - M -